Mukulakiviä Napolissa

Policastrosta lähdettyäni yritin löytää "Punaiselle" tielle, joka ei karttamerkkien mukaan ole moottoritietä.. Katselin viittoja moneen kertaan, palasin takaisinkin katsomaan ja siitä huolimatta ajoin ohi rantatielle. Laitoin sieltä navigaattorin punaiselle tielle ja sinnehän se minut ohjasi kunnon nousun jälkeen. Tiellä vain oli kyltit, että polkupyörällä ajo lielletty. Ajoin jonkun matkaa kuitenkin, mutta kun matkaa olisi ollut jotain 80 km, hermot petti. Koitin löytää samansuuntaisen tien ja ajelin sitä jonkin matkaa. Kun tulin pikkutielle, katsoin valtavaa vuorten reunustamaa laaksoa, jonja eri puolilla oli aina korkealla kyliä. Minusta tuntuu, että lopulta kolusin ne kaikki. Laitoin navigaattorin rannikolle takaisin ja pääsin sinne lopulta kolmen paikkeilla, olin edennut alkuperäisestä lähtöpaikasta ehkä 25 km.

ajelin lopulta Acciaroli:iin leirintäalueen mökkiin, nousuja kertyi 1600 m, ja matkaa pyörän mittariin vain 85 km. Siinä meni suunnittelemani lepopäivä.

25.6, olisikohan juhannusaatto, jatkoin rannikolla matkaa Salernoon ja sieltä tosi upeita vuorilaaksoja Pompei:hin, taikka yöpaikka taisi olla Torre Annunziala. Tälle päivälle taasen matkaa kertyi 125 km. Katoavien hotellien ilmiö on sellainen, että kun et niitä tarvitse, niitä on vaikka kuinka paljon. Sitten kun tarvitset, ne häviää. Seutaavana aamuna taas havaitset, että jos olisit ajanut kilometrin pidempään, tosi suuri joukko niitä taas olisi ilmaantunut. Täällä haeskelin ja viimein kun ilta alkoi olla jo aika pitkällä, otin Park-hotellista kalliihkon huoneen. Kun sitten näin huoneen, pidinkin sitä halpana. Lisäksi totesin, että Perk-nimi ei ainakaan ollut liioittelua. Huoneeni ikkunasta avautui tosi upea puisto suihkulähteineen ja patsaineen ja taustalla näkymää kruunasi vielä Vesuviuksen huippu.

Vietin luhyen juhannusiltani syönnin jälkeen tekemällä puistoon pienen kävelyretken.

matka jatkui seuraavana aamuna Napoliin ja siitä Gaeta-nimiseen rannikkokaupunkiin. Napolin läpi ajelun sellaista mukulakivikköä tuntikausia, että tyräkin roikkui loppumatkasta jo polvissa. No, tottapuhuakseni olin vähän huolissani, kuinka pyörä kestää sitä ryttyytystä. Eksyinkin hieman Napolissa, en kovin paljoa. Suuret kaupungit eivät ole minun lemppareita pyörällä ajaessa, vaikka hermoilenkin nykyään tosi paljon vähemmän kuin alkumatkasta.

Kirjoittelen tätä luullakseni Lavinio Lido di Enea:nimisessä rannikkokaupungissa. Tulin tänne jo kolmen aikaa, ajettuani 110 km ja kaloreitä kului niukin naukin 2000. Maasto oli aika tasaista. Välillä oli kymmen kilometrejä hiekkadyyniä meren rannalla ja koko matka uimarantaa. Dyynien mantereen puolella oli sellaisia sisälahtia. Tienvarret oli aivan täynnä autoja. Niin, ajoin tänään luultavasti pisimmän tunnelini, 2500 m. Niitäkin aluksi pelkäsin.

Huomiselle päivälle minulla ei ole enään kovin pitkä matka Fiumicino:oon, jonka kentältä lentoni Suomeen olisi määrä lähteä onko se nyt tiistaina. Tämänkertainen pyöräreissuni alkaa lähestyä loppuaan. Tulen mielelläni Suomeen, ne normaalitoimet siellä ovat alkaneet tutua hyvin houkuttelevilta.

Ei voi mitään, kyllä Italiasta nousee aika vahvasti mieleen tienvarsien jäteröykkiöt ja niiden hajut tai lemut paremminkin. Tietenkin se on Italialaisten oma asia, ajattelen vain, että ne asiat toimii Suomessa enemmän minua miellyttävällä tavalla.