3.10.2011 Rozaje, Montenegro

3.10.2011 Rozaje, Montenegro
Sen Krusevac:ilaisen polkupyöräilijän kehuman vuoristoajoryhmän sacebook-osoite oli; http://www.facebook.com/jastrebacki.trougao
Lähdin aamulla matkaan, heikosti nukutun yön jälkeen. Minua oli eilen vaivannut lievä kurkkukipu ja yöllä oli flunssan oireita. Olo ei aamulla kuitenkaan kovin kamalalta tuntunut. Kyselin postikorteista respalta, sanoi, että pääpostitoimistosta voisi löytyä. Oli vähän mutkien takana ja kun olin oikean tien alussa, en viitsinyt lähteä harhailemaan aamuruuhkaan. Nimittäin kaduilla tosiaan oli ruuhkaa. Kaupungissa rakennettiin paljon, olin sunnuntaina havainnut, että monillla rakennuksilla oni kova työntouhu pyhästä huolimatta päällä.
Selvisin kohtalaisen hyvin kaupungista ulos. Tie muuttui uudenkarheaksi moottoritien mitat täyttäväksi tieksi jatkuen sellaisena lyhyitä pärkiä lukuun ottamatta ainakin puoleen väliin Pec:iä. Reunakaistalla oli hyvä ajaa. Kaupungissa ja pitkään sen ulkopuolella oli tosi paha katku. Autot syytivät kitkerää pakokaasua, dieselit mustaa paksua savua ja tehtaat pukkasivat sellaiset savut, että näkyvyyskin oli aika vähäinen. Tosi epämiellyttävä ilma, empä haluaisi asua moisessa. Noin 30 km:n ajon jälkeen alkoi helpottaa.
Matka joutui hyvin ja kahdentoista jälkeen, kun pysähdyin syömään, olin jo aika lähellä PEC:iä. Jouduinkin sinne jo ennen kahta (syöntiin meni lähes tunti) ja tuntui liian aikaiselta pysähtyä. Toppasin Rozaje:n risteyksessä huoltoasemalle, ajattelin, että varmistan, pääseekö suunnittelemaa reittiä Montenegroon. Ei pääse, sanoivat aseman miehet. Olin vähän varmennellut netistä majapaikkoja, kun rajalla näkyi sen näköisiä vuoria, että saattaisivat teetättää töitä ja siten hidastaa matkaa. Nyt rajanylityspaikaksi pitikin ottaa Rozaje:een vievä tie.
Katsoin kartasta, että tien toisella puolen oli merkitty vuoren huippu 2098 m ja toisella 2381 m. Ajattelin, että se tie menee siinä välissä jossakin laaksossa ja nousee 1000 m:n paikkeille. Olin puoliksi oikeassa, kyllöhän se lopussa meni laaksossa, mutta laakso vain nousi 1650 m:n korkeuteen. ts yhtäjaksoista nousua n. 1350 m, kun lähtöraso oli 300 m:n paikkeilla. Päivän kokonaisnousut olivat 1780 m, joka minulle on aika kova urakka, matkaakin kertyi lopulta 130 km. Lisäilin ylöspäin mennessä vähitellen vaatetta, ensin pusero, sitten tuulihousut, sitten kengänsuojat ja viimein huipulla fliisliiviä, kintaita , kypärälakkia. Lähdin laskemaan alaspäin ja kas kummaa, jarrut olivat hävinneet taas. Epäilen, että lämpötilalla on asian kanssa jotakin tekemistä, mutta kumpikaan jarru ei toiminut. Meinasi tulla hätä käteen, oli sen verran korkea mäki. Aloin jarruttamaan jalalla ja väliin toisella ja sitten vastaan ilmestyi Montenegron raja-asema (Kosovon oli ollut 400 m alempana) ja tulin siihen niin vauhdikkaasti, että huomasivat, meinasin ajaa seinään. Selitin jarruongelmiani ja purin laukut ja käänsin pyörän. Laitoin kumpaankin jarruun viimeisestä varapaloista toisen ja sain jarrut taasen toimimaan. nyt olisi pakko löytää jostakin lisää jarrupaloja. Nämä jarrut lakkaavat toimimasta, kun palat on kuluneet noin puoleen väliin. Nehän menee sen verran täällä melkein yhdessä kunnon mäessä. Säätö auttaa aluksi, mutta sitten se vain naksuu, eikä mitään tapahdu.
Kun pyörä oli kasattu, oli tullut jo melkein pimeää. Kävin näyttämässä passin ja kysyin, missä olisi lähin hotelli. Yksi kuorma-autokuski tiesi, errä Rozaje:n ulosmenotien varressa olisi Grand-hotelli vai oliko motelli. N. 25 km matkaa. Laitoin otsalampun päähän ja lähdin laskettelemaan. Hetken päästä pysähdyin ja laitoin vielä coretex-takin päälle ja silti palelin. Laskua Rozaje:een kertyi n. 750 m, melkein koko matkan, ja minä palelin. Milloinkohan saisin laskettua vuorelta palelematta. Täällä perillä eksyin jotenkin ulosmenotieltä keskelle kaupunkia. Kyselin paikalliselta poikajoukolta opastusta takaisin tielle ja lähtivät kävelemään eteen. Siinä kävellessä huomasin, että kohdalla on hotelli Rozaje, joten kiitin poikia ja talutin pyörän hotelliin. Siinäpä sitä päiväohjelmaa.
Se jäi vähän harmittamaan, että en alaslaskiessa pimeässä nähnyt maisemia ollenkaan. Otsalamppu tuli testattua, ilman sitä olisi ollut melko toivoton lasketella mutkaista ja kuoppaista asfalttitietä. Ainakin siinä jarrupaloja taas olisi käytetty toiseen tahtiin.